Sivut

perjantai 21. marraskuuta 2014

Päätöntä ja päämäärätöntä

Heissan kaikki!


Viime kerrasta on taas aikaa, enkä tiedä lukeeko tätä enää ketään?

Muutimme taas. Se on seitsemän vuoden yhteisen taipaleemme aikana jo kuudes muutto. Nyt tosi asunto on pieni, mutta meille riittävän kokoinen rivitalo-asunto omalla pienellä pihalla. Saimme ennen muuttoa käytyä kaikki aikaisempien muuttojen jäljiltä jääneet laatikot käytyä läpi ja mukaan tuli vain tarpeellinen. Kuukaudessa saimme kaiki jopa paikoilleen! Missään ei pyöri mitään purkamatonta.
Alue on minulle tuttu ja turvallinen, rauhallinen.

Olen myös ollut melkein koko syksyn sairaslomalla. Masennus iskenyt ja työ käynyt ahdistavaksi. Nyt sitten irtisanouduin ja uusi työ alkaa 1.12.
Tämä innostaa muutokseen, mutta nyt on alkanut pelottamaan, etten osaa tuota työtä. Pelkään epäonnistuvani.

Tunnen olevani epäonnistunut ihmisenä, puolisona ja äitipuolena. En pysty en kykene.
Ehkä ohimenevä tunne, mutta nyt tuntuu, että parempi olisi lopettaa kaikki. Haluaisin paeta, enkä kohdata ongelmia ja epäkohtia koska pelottaa. Ehkä eniten se, että vika on minussa, ei muissa. Ja vika on nimenomaan korvieni välissä. Jos tunnen ja koen näin, enkö ole täysin hullu? Ei minun pitäisi olla ihmisten lähellä. En ansaitse elää.

Kaikkihan on muuttunut hyväksi eikö?
Meillä koti jota pitkään etsitty ja haaveiltu (jos tämäkään ei riitä ja alkaa ahdistaa ja pitää taas muuttaa?), ravitsemusterapia alkanut kerran kuussa ja opettelemme yhdessä syömään oikein (tästäkään tuskin tulee mitään, lihon vain kunnes kuolen), uusi työ odottaa jossa pääsen tekemään yövuoroja (en kuitenkaan osaa ja epäonnistun) sekä parisuhde voi hyvin (tuntuu, että voi paremmin kuin oli kotona, nyt töitä tiedossa ja kaikki epäonnistuu).

Karkki, keksit, leivokset ja jäätelöt. Paljo  mielitekoja. Ravitsemusterapeutti sanoi, että painonpidotus onnistuu 80% ja epäonnistuu 20%. Mutta en minä voi epäonnistua?! Ja nyt diagnosoitu ahmimishäiriö oireilee kun ahdistun. Ja olen kono ajan ahdistunut. Nyt tekee mieli pakkasessa olevaa minttujäätelöä ja huomiseksi ostettuja tikkareita. Haluaisin ostaa filmtownista paljon irttareita ja kuola valuen haaveilen, että teen niin palkka päivänä. Myös ben & jerryn doogie jäätelöä haluan. Koska ravitsemusterapeutti sanoi, että herkuttele kunha  pidät ateriarytmin. Enkö siis saakaikkea hyvää mitä haluan? Ja eikös halut lähde toteuttamalla ne? Ehkä joskus nekin loppuu...
-paino pyörii +-160kg-

Pahoittelut kirjoitusvirheet, puhelimella kirjoitan ja en vai osaa. Pää hajoaa.
Haluan nukkua, mutta haluan valvoa. Haluan pois täältä, mutta silti pysyä aloilani. Haluan käpertyä syliin ja itkeä, mutta en halua.

Täytyykö sielu kovettaa, jotta voi  vain olla?

Terveisin, himoimem Sopivasti Lihava

maanantai 13. lokakuuta 2014

Syksyn kuulumiset.

Taas jäänyt kirjoittamatta vaikka asiaa olisi paljon. Nyt kokeilen kirjoittaa puhelimella, joten ulkoasu saattaa olla kamala. Minun vanha pappa koira lopetettiin 14.8 ja ikävä kasvaa päivä päivältä, vaikka muita ratkaisuja ei silloin ollut. Nyt nuo kaksi muuta ovat muuttuneet etäisiksi, tai välttelen niitä. Kissat sen sijaa saanut läheisyyttä. Paino ollut noususuunnassa ja nyt 160kg raja rikki. Ainoa hyvä on burn out ja siitä seurannut ruokahaluttomuus. Nyt kaksi yötä aikaa pakata tavarat ja muuttaa taas, tällä kertaa rivitaloon omalla pienellä pihalla, ehkä se rauhoittaa? Pitäisi vain varata aikaa psykiatrille mahdollista lääkitystä varten ja työterveyteen sairaslomaa, koska nykyinen loppuu perjantaina. En vain uskalla tai saa mitään aikaiseksi. Painajaisia, pelkotiloja, paniikkikohtauksia, oksenteloa, päänahka ja kasvot täynnä veristä ihottumaa sekä vatsa sekaisin. On vain paha olla. Saako silloin linnoittautua kiven koloon ja pysyä siellä?

lauantai 28. joulukuuta 2013

Nyt alkaa vuosi hyvin! :)

Pitkään puhuttu vauva ja raskaushaaveet saavat vuoden alussa vauhtia siipien alle, sillä löysimme luovuttajan meille :) Eihän se haittaa jos me edes kokeilemme josko onnistuisi? Koska se jos mikä olisi motivaatiota nostattava asia! Nytkin olemme joka päivä syksystä saakka käyneet vähintään 30min lenkillä koirien kanssa, usein tunti tai yli ja matkat vaihtelee 3-10km välillä. Eli miljoona kertaa enemmän liikuntaa kin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä :) Eikä jouluna paino noussut kuin muutaman sata grammaa :) Tuntuu, että ahdistavista ja huonoista päivistä huolimatta, olen alkanut viimein elämään :) Terveisin, Sopivasti lihava Äiti?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hei immeiset!

Täällä ollaan hengissä :) Taukoa on vaihteeksi taas ollut, mutta ei osaa pukea ajatuksia sanoiksi, kun ei edes tiedä mitä ajattelee. Kesäkuussa kirjoitin läheisilleni itsemurhakirjeen, mutta en näyttänyt sitä kenellekään. Kirjeeseen johti väsymys ja pettymys itseeni. En ollut nukkunut juuri lainkaan öisin ja tunsin itseni kuvottavaksi ihrapalloksi. Söin ja söin, paino kävi muutamaa kiloa päälle 160kg. Nyt vaaka näyttää noin 153kg. On se silti blogin aloituksesta +10kg. Miten se on mahdollista? No, olenhan vain syönyt ja vielä hieman syönyt. Haluaisin kysyä teiltä, jotka olette onnistuneet painon pudotuksessa, niin miten olette saaneet motivaation pysyä "kurissa" ja onnistuneet siinä? Koen, että minut on tuomittu vain lihomaan ja pysymään tälläisenä. Auttaisiko personal trainer tai joku muu dieetti tai laihdutusmuoto? En tiedä, enkä saa kokeiltua. Miksi pitää olla niin saamaton? Terveisin, Sopivasti Lihava Ps.Perheeseen tuli pieni tulokas syksyllä ♥

tiistai 21. toukokuuta 2013

Tunteiden myrskyä

Oloni on epäonnistunut. Koen olevani epäonnistunut ihmisenä. On paha olla, ja kaikki on toisaalta hyvin. Minulla on koti, vakituinen työpaikka, perhe ja puoliso. Silti ahdistun ihmisistä joita ympärilläni on. Olen viimeaikoina suunnitellut jäähyväiskirjeitä päässäni, suunnitellut olemaan kirjoittamatta niitä, mitä minä muille kertomaan syitä ja mahdollisesti syyttämään heitä? Itse olen ahdistunut ja tyytymätön kaikkeen. Vihaan painoani ja ulkonäköäni, silti en saa tehtyä asialle mitään. Lääkitys ehkä auttaisi, mutta en halua lääkkeitä, haluan tämän olon pois! Pelkään, että joku päivä toteutan ajatukseni ja en tule kotiin, katoan vain. Anteeksi.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kasvava pelko

Hei kaikille!
Viime kirjoituksesta on taas vaihteeksi tuhottomasti aikaa, pahoittelen.

Olen päässyt taas aloittamaan terapian tutulla hoitajalla ja ajatkset lähteneet liikkeelle. Pääsin myös tapaamaan lääkäriä, joka aikoinaan minulle teki epävakaa persoonallisuushäiriö diagnoosin.
Aiheena meillä on ollut paino ja painon pudotus.

Painoni vuodesta 2007;

toukokuu 2007 115kg
syyskyy 2007 95kg
toukokuu 2008 165kg
syyskyy 2011 132kg
maaliskuu 2013 149kg

Isoja nousuja, mutta myös pudotuksia ollut.

Sain ravitsemusterapeutilta tarkat aikataulut milloin syön ja ohjeet mitä syön. Tämä toteutui vajaan viikon, kunnes luovutin. En tiedä miksi luovutin. Mutta eilisellä lääkärillä käydessäni totesin pelkääväni. Pelkään laihtua, koska silloin ihmiset huomaisivat minut, haluan olla vain omissa oloissa ja lihoa muodottomaksi. Vihaan itseäni. Pelkään myös, että pakko-oireet jota vuonna 2007 oli, palaa, koska silloin pudotin n. 20kg lakkaamalla syömästä ja liikkumalla kuin hullu, 30km lenkkejä pyörällä aamuin illoin, muutama tunti salilla lihastreeniä ja kun jotain oli pakko syödä vanhempien kanssa, lähdin lenkille ja oksensin pusikkoon. Minulla myös tarvi olla kaikki järjestyksessä. Äiti vienyt vaatteet kilttinä lipastoon viikattuna, minä revin sieltä kaikki vaatteet pois ja viikkasin uudelleen ja uudelleen, kunnes oli hyvä. Sängyn petaus oli millin sadasosan tarkkuutta, jos meni pieleen, revin kaikki tyynyt, peitot ja lakanat pois ja aloitin alusta, vaikka sata kertaa. Huoneeni ei ollut ikinä epäjärjestyksessä, kaikella oli paikkaansa, liiankin tarkkaan.
Eilen otin aikaa kun kävin suihkussa, minulla meni muutamaa minuuttia vajaa tunti. Itse suihkuun vain 20minuuttia, mutta sen jälkeiseen pukeutumiseen ja rasvaukseen ja hiusten harjaamiseen loppuaika, ja vaatteiksi puin yöpaidan ja hiukset jätin märiksi, mutta jakaus on oltava oikein, rasvaa pitää olla kaikkialla koska iho kuivuu (minusta siis tuntuu tältä) ja en voi pukea päivävaatteita koska ne menee rasvaiseksi, siksy yöpaita.
Aina kun teen itselleni jotain mikä olisi hyväksi, alkaa pakko-oireet, miksi?

Ajattelin tämän aluksi johtuneen nuorena koetusta suhteesta, jossa sain aina selkääni jos joku katsoi minua ulkona ihaillen, tai jos lähdin lenkille niin lähdin varmasti pettämään ja sain taas selkääni.
Onko tämä jättänyt minuun jälkeni? Vai johtuuko se lapsuudesta opitusta lohtusyömisestä ja tarpeesta olloa huomaamaton seinäkukkanen kun vanhemmat tappeli ja sovittuaan osti herkkuja ja teki hyvää ruokaa? En tiedä.

En ajattele muuta kuin ruokaa, nyt mennyt viikko ilman suklaata ja ensimmäinen ajatus aamulla oli, että haluan suklaata, edes pienen patukan.
Mistä se himo tulee? Tällä viikolla syönyt karkkia jo 2kg, eikä loppua näy. Jos olen kokonaan ilman, tulen kärttyiseksi jaq vihaiseksi, lähden vaikka kävellen hakemaan karkkia, ja silloin ostan kaikkea hyvää pussitolkulla. Ja nyt ennen palkkapäivää on vaihteeksi rahat vähissä, mutta pakonomaisesti mietin mistä saisin rahaa ostaakseni jotain hyvää, edes pientä.
Sairasta eikö?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin lopettelen, yritän saada inspiraatiota kirjoittamiseen, koska se helpottaa. Ja tavallaan nolaan itseni näin julkisesti, koska eihän kukaan muu voi olla näin hullu ja ongelmainen? Oma terveyskään ei tunnu riittävän motivaatioksi. Lannerangassa rappeumaa ja nyt todettu myös niskanikamissa ja selvitellään leikkaustarvetta. Jes.

Terveisin, Sopivasti lihava?

tiistai 1. tammikuuta 2013

Vuosi 2013

Ehdin jo raapustaa pitkän tekstin, miten Joulu meni ja miten uusi vuosi vietettiin, mutta se ei tuntunut minun tekstiltäni.

Mietin yhtenä päivänä, että onko minulla murrosikä ja keski-iän kriisi samaan aikaan?
Saan järjettömiä raivareita yksikseni, en osaa tehdä päätöksiä minkään suhteen ja samaan aikaa hermoilen rahasta, työstä ja oma kotikin olisi kiva ostaa joskus ja perhe perustaa.
Kun tuntuu, että pääni sisällä on useampi henkilö/mieli/persoona, jotka kaikki haluavat eri asioita. Yksi haluaa lähteä viettämään villiä nuoruutta, toinen käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan illan elokuvaa ja kolmas lähteä lenkille sekä neljäs haluaa tehdä jotain yhteiskunnallista ja tärkeää.
Mitä minä sitten teen? Vähän kaikkea noista ja tuntuu, että hajoan. Satutan itseäni ja lähellä oleviani.

Siksi varmaan me erosimme, tai muutimme asumaan erillemme, koska en osaa päättää kuka olen.
Suhteemme on olemassa, emme vain ole saman katon alla, me olemme erillämme.
Silti on jonkinlainen tunne, että suhdetta ei ole, tai se ei ole oikein kituuttaa toista odottamassa, koska minulle kelpaa ja minua helpottaa.
Onko pään sisäiset ajatukset koskaan kunnossa? Onko elämä aina tälläistä?
En osaa nähdä itseäni viiden vuoden päähän, en osaa töissä suunnitella kuuden seuraavan viikon työvuorojani. Minulle on ihan sama miten olen töissä, ei minulla ole muuta tekemistä.

Nyt kai pitäisi ajatella positiivisesti, uusi vuosi uudet kujeet.
No, lähete psykiatrian poliklinikalle meni ja aloitan terapian 14.1. Siinä siis jotain säännöllisen epäsäännöllistä tekemistä minulle. Ja perjantaina kahden vuoden tauon jälkeen olisi tarkoitus mennä ratsastamaan, tai en tiedä pääsenkö hevosen selkään, mutta ainakin tallille ja hevosten lähelle.
Toimisiko se terapeuttisena asiana? Ainakin ennen saanut tyhjennettyä mielen hevosen selässä kokonaan.

Nyt vain odotan ja pelkään. Mitä? En tiedä.
Paino on löytänyt taas noususuhdanteen, enkä edes jaksa tehdä asialle mitään. Osa minussa käskee liikkeelle, käskee syödä vähemmän, sitten tulee se ahdistus, joka käskee jääkaapille ja pysymään kotona lämpöisessä: Saatan tunnin itkeä, tapella kahden tunteen välissä. Vihdoin itku loppuu ja marssin jääkaapille, pitäähän minun lohduttaa itseäni?

Sattuuko Suomessa olemaan laitosta jonne sulkeutua ja ruokailuni katsotaisiin kuntoon? Kohta olen syönyt itseni hengiltä.

Terveisin, Ei niin Sopivasti Lihava